Venäläiskirjailija Fjodor Dostojevski (1821-1881) kirjoitti teoksensa Peluri[i] 1866 nopeassa aikataulussa. Dostojevskin kirjeenvaihdosta on käynyt ilmi hänen olleen itsekin rahapeliriippuvainen. Oli niin tai näin, Pelurin kautta piirtyvää kuvaa peliriippuvaisesta on pidetty onnistuneena. Käyn tässä tekstissä lyhyesti läpi, millaisen kuvan Dostojevski pelaajasta maalaa. En kuvaa juonta tai hahmoja, mutta joitakin epäsuoria juonipaljastuksia voi tekstistä löytyä. Käytän kirjan sivuilta löytämästäni peliongelmaisesta jatkossa sanaa Pelaaja. Ammatillisesta näkökulmasta katsoen yhdestäkään kirjan Pelaajasta ei saada riittävästi tietoa, jotta heistä voisi sanoa jotain yleispätevää. Siksi yhdistelen vapaasti kirjan sivuilla esiintyviä rahapelaamisen teemoja. Todettakoon kuitenkin, että kirjan päähahmo ja kertoja Aleksei Ivanovitš on pääasiallinen lähde. Käsittelen myös rahapeli-ilmiötä vain siltä osin, kun se näyttäytyy kirjan sivuilla, eli moni tärkeä ja yleinen näkökulma jää siten huomiotta.
Emme saa tietää kirjan Pelaajan pelihistoriasta juurikaan. Hän kuitenkin kuvaa jossain kohtaa kirjaa oloaan: sairaaksi, hermostuneeksi, ärtyneeksi, epätodelliseksi ja olevansa alati lähellä menettää itsehillintänsä. Vastaavat oireet voivat toki kertoa monesta eri asiasta, mutta sattuvat kuvaamaan myös rahapeliriippuvuuteen liitettäviä vieroitusoireita melko hyvin. Rahapeliriippuvuuden eräs tunnusmerkki on vieroitusoireet. Yleisesti ajatellaan, että vieroitusoireiden syntyminen toiminnallisten riippuvuuksien, johon rahapelaaminenkin luetaan, yhteydessä vaatii pitkäaikaista altistumista liialliselle pelaamiselle.
Rahapeliongelmaan liittyy, kuten sana itsekin saattaa paljastaa, raha. Ei usein pelkästään pelaamisen välineenä, vaan rahapeliongelmaisen eräitä tunnusmerkkejä voi olla suuri kiinnostus rahaan. Lähes kaikki Pelurissa kuvatut ihmissuhteet ovat linkitettyjä rahaan. Joillakin on rahaa, joillakin ei ole ja se muodostaa erilaisia valtasuhteita. Moni kirjan hahmo yrittää joko haalia lisää rahaa tai epätoivoisesti antaa ymmärtää omaavansa sitä paljon, vaikka todellisuus on jotain muuta. He tuntuvat ajattelevan rahan ratkaisevan heidän ongelmansa. Sen kautta he saisivat vapauden, aseman, kunnioituksen, mielenrauhan, rakkauden tai jonkin muun halutun asiantilan jota he tavoittelevat. Pelaajan näkökulma rahaan on lopulta ambivalentti. Raha ei merkitse mitään ja se merkitsee kaikkea.
Aikaisemmin rahapeliriippuvuus luettiin yhdysvaltalaisessa tautiluokitusjärjestelmässä (DSM-IV[ii]) erikseen impulssikontrollin häiriöksi. Uusimmassa luokitusjärjestelmässä sen luokittelua muutettiin, mutta joka tapauksessa impulsiivisuus liitetään vahvasti rahapeliongelmaan. Pelurin Pelaajalla on piirteitä impulssikontrollin ongelmista. Ne liittyvät myös muihin tilanteisiin kuin pelaamiseen ja hän kertoo äkillisesti nousevista haluista esimerkiksi tarttua jotain nenästä tai hän kertoo, miten hänellä on mielikuvia väkivaltaisista teoista, joita hän tekisi ilman erityistä syytä. Yleisesti hän kuvaa tekoja, jotka impulssikontrollin häiriön mukaisesti ovat epäsopivia tilanteeseen nähden. Vaikka rahapelaamiseen liittyy myös kompulsiivinen puoli, kuvaa toisinaan käytetty pelihimo termi hyvin tätä toista puolta ongelmasta. Pelihimo voi nousta niin vahvaksi, ettei pelaaja koe olevansa kykenevä vastustamaan sitä. Joskus pelaajat kuvaavat tätä tunnetta kytevänä palona joka voi roihahtaa milloin tahansa. Tässä yhteydessä moni rahapelaaja joutuu kiinnittämään erityistä huomiota oman pelaamisen laukaisevien tekijöiden tunnistamiseen ja niihin reagoimiseen. Teoksen Pelaaja vaikuttaa olevan yleisemminkin elämyshakuinen ja riskinottaja – molemmat impulsiivisuuden tunnusmerkkejä.
Pelaaja on myös protektiivinen pelaamisensa suhteen eikä hyväksy ulkopuolista arviota tilanteestaan. Hän arvostaa ”rohkeuttaan” laittaa kaiken peliin, eli oman merkityksenannon kautta määrittää riskialttiin ja lopulta tuhoisan toiminnan tällä tavoin oikeutetuksi. Hän rationalisoi toimintaansa ja jotenkin käänteisesti sublimoi toimintaketjua. Sublimaatio yleisesti tarkoittaa haitallisten impulssien johtamista johonkin hyväksyttävään toimintaan. Tässä toiminta siis pysyy samana, mutta sen perusteiden arvoa korottamalla itse toiminta saadaan näyttämään arvokkaammalta.
Pelurissa pelataan erityisesti uhkapelejä, pääasiassa rulettia. Rahapeliongelmaisilla on usein erilaisia vääriä käsityksiä todennäköisyyksistä ja omista kyvyistään. Pelurissa muodostuu kuva Pelaajasta, joka tunnistaa sattumanvaraisuuden, mutta uskoo silti, että juuri hän voi voittaa todennäköisyydet. Hän on siitä täysin varma. Tietynlainen narsistinen (huom. ei narsistinen persoonallisuushäiriö) pelaajatyyppi tunnistettu jo vuosikymmeniä. Siihen liittyy kaikkivoipaisuuden elementtejä, joka ilmenee em. perusteettomana uskona omiin kykyihin. Pelurin Pelaaja kokee tarvetta ällistyttää muita ympärillään rohkeudellaan ottaa aina vain suurempia riskejä. Voittaessaan hän on sankari. Hävitessään nöyryytetty. Suhde tappioon ja nöyryytykseen ei ole suinkaan se mitä luulemme. Pelaajan lause: ”on nautintoa olla äärimmäisen nöyryytetty”, vaikka ei liitykään suoraan pelaamiseen ja ei enää osu täysin narsistiseen pelaajaan, avaa uuden kuvan mahdollisesta masokistisesta suhteesta häviämiseen ja nautinnon löytämisestä myös sieltä. Tämä on, vaikka ei erityisen yleinen, niin melko hyvin tunnistettu ilmiö: jotkut pelaavat lopulta hävitäkseen.
Pelurin Pelaajalla on vahva kohtalonusko pelaamiseen liittyen. Hänellä pelaamisen seuraus on äärimmäinen. Se ratkaisee kaiken. Mitä tämä kaikki on, ei ole asia jota hän koskaan selvittäisi itselleen. Tietyissä vaikeissa peliongelmissa pelaajat ovat kuvanneet vastaavan tyyppisiä ajatuksia. Siihen voi liittyä esimerkiksi halu selvittää olenko hyvä vai paha, jota kysytään kohtalolta. Jos voitan – olen hyvä, jos häviän – olen paha. Ja lopulta kumpikaan vastaus ei tyydytä.
Itse pelitilanteita kuvataan kirjassa hyvinkin intensiivisiksi. Niitä leimaavat tietty kiihkeys ja kuumeisuus, jossa tilanteen ja ympäristön vaikutus voittaa Pelaajan oman arvostelukyvyn. Vaikka tilanne on tällainen osa Pelaajista pelaa jonkinlaisen systeemin mukaisesti aivan kuin ruletin toiminnassa olisi jokin vaikeasti löydettävissä oleva logiikka. Pelisessioiden edetessä kirjan Pelaaja on tunnistavinaan jonkinlaisia merkkejä otollisista hetkistä panostaa, tai tilanteista kun jokin ikkuna aukeaa ja hetken ajan logiikka ei päde pelissä. Nämä kuvaukset ovat osuvia ajatellen monia uhkapelaajia. Osa kokee toimivansa jopa rationaalisesti nähdessään itse tulkitsemiaan merkkejä voiton todennäköisyydestä. Vaikka kirjan esitellyt Pelaajat antautuvat hetken vietäviksi, ei kuva hillityistä ja harkitsevista pelaajista ole sen parempi.
Heidän kohdallaan pelaaminen näyttäytyy kompulsiivisena (pakonomaisena), kun aikaisemmin kirjoitin pelaamisen impulsiivisuudesta. Se on tapoihin liittyvää ja jollain tavalla jonkin pelaamistradition mukaista pelaamista. Heillä pelaaminen liittyy enemmän tapaan olla kuin tapaan hakea voittoa. Toiminta suoritetaan tietyllä tavalla ja tämän tavan muuttaminen on suurempi uhka kuin sen tuomat tappiot. Mutta samoin kuin impulsiivisessa myös kompulsiivisessa päätöksenteossa ylhäältä-alas kontrolli on pettänyt ja Pelaaja toimii rauhallisesta ulkokuoresta huolimatta ylistimuloidussa mielentilassa.
Teoksessa ei pyritäkään esittelemään rahapeliriippuvuuden kehityskulkua ja siitä johtuen pelaajien hyvin riskialtis ja pakonomainen pelaaminen vaikuttaa syntyvän tavallaan liian helposti. Teoksessa tuodaan esille myös kansakunnan mielenlaatuihin liittyviä tekijöitä, jotka saattaisivat vaikuttaa suhteeseemme rahaan ja riskinottoon. Myös aikaisemmin mainittu rahan osuus ihmissuhteissa on kirjassa huomion arvoisessa osassa.
Miksi pelaajamme pelaa? Tässä kohtaa teos on epätyydyttävä, mutta samalla oikeaoppinen ilmiön kompleksisuuden suhteen. Mitään yksittäistä syytä pelaamiselle ei usein ole. Pelurissa ongelmaan ei esitetä ratkaisua. Pelaajamme jatkaa pelaamistaan ja hänen elämänsä vaikuttaa lopulta olevan enemmän kiinni muiden ratkaisuista kuin hänen omistaan. Kirjan lopussa hän kertoo tarkkailevansa peliä koko ajan, näkevänsä unta pelaamisesta, tekevänsä laskelmia…odottavansa jotain. Dostojevski piirtää kuvaa ihmisestä joka pyrkii ratkaisemaan jonkin sisäisen ongelmansa ulkoisella toimella – tässä tapauksessa uhkapelaamisella. Peli ei kuitenkaan koskaan anna hänelle hänen hakemaansa vastausta, koska aina on seuraava pyöräytys.
Arto Hernetkoski, Pelituki
PS. Jos olet miettinyt Dostojevskiin tutustumista, mutta tuntenut epätoivoa hänen pääteostensa massiivisuuden, ne todella käyvät myös kahvakuulatreeniin, edessä, voi Peluri olla hyvä teos aloittaa, onhan siinä vain noin kaksisataa sivua.
[i] Venäjänkielinen alkuperäisteos Igrok. Suomentanut Olli Kuukasjärvi 2009. Aikaisemmassa Juhani Konkan suomennoksessa (1959) teos oli suomennettu nimellä Pelurit.
[ii] DSM, eli Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders joka yhdysvaltalainen mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden diagnoosijärjestelmä. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/books/NBK519704/table/ch3.t39/