”Terveyserot repesivät” kertoi maakuntalehti Keskisuomalaisen etusivun isoin otsikko eilen. Kyse ei tällä kertaa ollut sukupuolten tai maakuntien välisistä terveyseroista, vaan toisella asteella opiskelevien hyvinvoinnista. Artikkelin pohjana on Jyväskylän kaupungin hyvinvointikertomusluonnos, johon tiedot on poimittu viimeisimmästä kouluterveyskyselystä. Huomio kiinnitettiin ammattikoululaisten ja lukiolaisten eroihin elämäntavoissa, terveydessä ja hyvinvoinnissa.
Erot jyväskyläläisten ammattikoululaisten ja lukiolaisten välillä ovat suuria siihen nähden, että usein omassakin toiminnassamme niputamme iloisin mielin yhteen kaikki toisen asteen opiskelijat. Vai miltä kuulostaa: ammattiin opiskelevista päivittäin nuuskaa käytti 12 % ja lukiolaisista 3 %, päivittäin tupakoivia oli ammattikoululaisista 15 ja lukiolaisista 2 %, laittomien huumeiden kokeilussa ammattiin opiskelevien etumatka oli vain reilut 5 %, mutta tosi humalassa vähintään kerran kuussa kertoi olleensa vajaa kolmannes ammattikoululaisista, kun lukiolaisista vastaava osuus oli 16 %. Voidaan siis todeta ammattikoululaisten selvä ”johtoasema” riippuvuusriskien moniottelussa. Suunta oli sama myös liikunnan harrastamisen ja ylipainon suhteen: ammattikoululaisista lähes puolet harrasti hengästyttävää liikuntaa korkeintaan kerran viikossa, lukiolaisista tähän joukkoon kuului viidennes. Ylipainoisia oli ammattiin opiskelevista 23 % ja lukiolaisista 15 %. Erot koetussa terveydentilassa olivat oikeastaan yllättävän pienet: ammattiin opiskelevista 26 % piti terveyttään keskinkertaisena tai huonona, lukiolaisista 22 %.
Keskisuomalaisen jutun tapaan eroja lukiolaisten ja ammattikoululaisten hyvinvoinnissa voidaan selittää heikommalla tukiverkostolla tai runsaammalla etäopetuksella. Tuntuu, että kaikki opetuksen järjestämiseen ja opiskelijoiden taustaan perustuvat syyt selittävät kuitenkin vain osan eroista. Syynä lienee myös lukioiden ja ammattioppilaitosten erilainen kulttuuri ja erilainen piilo-opetussuunnitelma. Ammatillisen koulutuksen kulttuuri vahvistaa erilaisia tapoja ja valintoja kuin lukio. Käsitykset akateemisen kansalaisen ja duunarin tavoista liikkua, syödä, päihtyä ja huolestua terveydestään onnistutaan ilmeisesti uusintamaan koulutusjärjestelmässä niin, että erot säilyvät vaikka muutosta tapahtuu. Itse asiassa koetun terveyden kohdalla näyttää uusiutuvan vahvasti myös ero sukupuolten välillä: ammattiin opiskelevista terveyttään piti korkeintaan keskinkertaisena tytöistä 33 % ja pojista 17 % kun lukiolaisilla vastaavat osuudet olivat 25 % ja 15 %. Eli joko toisella asteella opiskelevat poikkeavat vanhemmista sukupolvista siinä, että pojat ovat tyttöjä terveempiä, tai sitten tässäkin ikäluokassa naiset osaavat paremmin myöntää ja tunnistaa pahoinvointinsa.
Seuraavan koulutusterveyskyselyn aineistoa kerätään parhaillaan, joten pian saamme päivityksen pahoinvointierojen kehityksestä koronan varjossa. Odotellessa voi pohtia muutamaa kehityssuuntaa. Ensinnäkin nettiin liittyvä riippuvuusoireilu on poikkeus linjasta: se lisääntyy, toisin kuin päihdehaitat, ja tuottaa myös tasa-arvoisemmin pahoinvointia. Netin käytön hallinnan vaikeuksista kysyttiin viidellä kysymyksellä, joista kolmessa lukiolaisten tilanne oli ammattikoululaisia heikompi. Tyttöjen kokemat vaikeudet olivat yleisempiä ja vahvemmin kasvussa, tai sitten kyse on tässäkin omien pulmien tunnistamisesta ja myöntämisestä. Toiseksi, jos etäopetus ja heikompi yhteisöllisyys selittävät ammattikoululaisten lukiolaisia heikompaa hyvinvointia, voi koronan seurausten ennustaa olevan karmeita. Nythän etäopetusta on annettu myös lukioissa ja pahimmilla alueilla todella pitkään. Erot voisivat siis tasoittua samalla kun kaikkien tilanne kulkisi huonompaan suuntaan. Kolmanneksi oppivelvollisuuden laajennus lisää painetta toiselle asteelle ja erityisesti ammatilliseen koulutukseen. Tähän ja muihinkin toisen asteen koulutuksen ongelmiin voi perehtyä lukemalla Ylen maaliskuisen jutun aiheesta. Voisi arvella, että oppivelvollisuuden laajennus tuskin tasoittaa pahoinvointieroja toisella asteella, ainakaan ilman huomattavaa lisäpanostusta opiskelun ohjaukseen ja tukeen.
Mitä sitten kannattaisi tehdä? Olisi varmasti hyvä miettiä tarkemmin kenet on menossa kohtaamaan eikä varustautua aina samalla valistusmateriaalilla, jonka päälle lukee esim. ”Nuoret, toisen asteen opiskelijat”. Päihteistä pitää edelleen puhua, mutta kouluterveyskyselyn tulosten mukaan erityisesti ammattikouluissa. Netin käytön hallinnasta pitäisi keskustella joka paikassa, ja vielä erityisesti siellä missä netin jatkuvaan (hyöty)käyttöön vahvimmin ohjataan. Tärkeintä olisi kiinnittää huomio moni-ilmeisen pahoinvoinnin taustalla oleviin kasvaviin ilmiöihin, kuten yksinäisyyteen ja ahdistaviksi koettuihin suoriutumisodotuksiin. Olisi myönnettävä, ettei ole reilua vaatia mm. aivojen kehityksen osalta keskeneräisiltä 16-vuotiailta pitkäjänteistä suunnittelua ja täydellistä itsenäistä elämänhallintaa yhä monimutkaisemmaksi muuttuvassa yhteiskunnassa. Helppoa se ei ole, koska kaikki tarvitaan työelämään – ja äkkiä. Muuten ei työllisyysaste nouse eikä talous kasva. Kannattaisi kuitenkin hellittää hieman, sillä pahoinvoiva ei tulosta tee, ei nyt, eikä ehkä myöhemminkään.
Jarkko Järvelin, Pelituki
