Toukokuussa Suomeen saatiin rahapelipoliittinen ohjelma, joka löytyy osoitteesta http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-383-871-0 . Ohjelman tarkoitus on määrittää suuntaviivat rahapelihaittojen ehkäisylle ja vähentämiselle vuoteen 2030. Ohjelma on osa päihde- ja riippuvuusstrategian toimeenpanoa ja sille laaditaan erillinen toimeenpanosuunnitelma. Olen mukana valmistelemassa rahapelipoliittisen ohjelman toimeenpanosuunnitelmaa, tukevasti pelihaittakuplan sisällä siis, mutta pohdin nyt asiaa tavoitellun muutoksen näkökulmasta. Millaisia muutoksia ohjelmalla, ja muilla vastaavilla strategioilla ja ohjelmilla tavoitellaan, ja miten saataisiin aikaan ihmisten hyvinvointia aidosti parantavia vaikutuksia?
Byrokraattinen prosessi – kaikki tekevät osansa, mutta mikä muuttuu?
Maailma on pullollaan erilaisia strategioita, ohjelmia ja suunnitelmia, mutta saadaanko niillä aikaan haluttuja muutoksia? Hommahan etenee yleensä siten, että kun poliittiset päättäjät saavuttavat riittävän yksimielisyyden, he antavat virkamiehille ja erityisasiantuntijoille tehtäväksi muotoilla strategian, ohjelman tms. Tämän paperin toimeenpanoa valmistelee ja suunnittelee sitten joukko astetta lähempänä käytäntöä olevia kehityksen kehittäjiä, koordinaattoreita ja muita asiantuntijoita. Vaiheita voi olla enemmän tai vähemmän, mutta kun tavoitteet, toimenpiteet ja tavoitellun muutoksen mittarit on saatu hiottua; eli on valmistelussa mukana olevien kesken sovittu millaisilla kysymyksillä ja kädenliikkeillä ihmisiä tulisi ohjata, ahdistaa, tukea ja tilastoida, on aika viedä ohjelma käytäntöön.
Prosessille on ominaista, että kaikki tekevät oman osuutensa ja siirtävät asian eteenpäin. Tästä seuraa helposti se, että asiakastyötä tekevillä on kaikkein tarkimmat toimintaohjeet ja vähiten vaikutusmahdollisuuksia. Tilannetta ei yhtään helpota, että ”asiakasrajapinnassa” tai ”kohtaavassa työssä” on huomioitava muutamia kymmeniä muitakin ilmiöitä ja säästettävä resursseja. Tällaiselle prosessille on tyypillistä myös se, että asia koetaan hoidetuksi ja ongelmat ratkaistuksi siinä vaiheessa, kun sen voi siirtää eteenpäin. Poliitikko on tehnyt osansa, kun työryhmä on asetettu, virkamies kun ohjelma on julkistettu, asiantuntija kun toimenpiteet on määritelty jne.
Tavoitellun muutoksen mittaaminen on vaikeaa, ja vielä vaikeampaa on usein arvioida, mistä johtui, ettei tavoitteita saavutettu. Jostain syystä erilaisten strategioiden ja ohjelmien laatimisesta ja käynnistymisestä uutisoidaan tarkemmin, kuin niiden vaikutuksista. Onko kyse siitä, että vaikutukset eivät ylitä uutiskynnystä, vai siitä ettei niitä ole pystytty kunnolla mittaamaan? Ohjelmien tavoitteet ovat usein laajoja ja moninaisia, mutta tärkeimmät liittyvät ihmisten hyvinvoinnin konkreettiseen parantamiseen. Rahapelipoliittinen ohjelma tavoittelee mm. toimivaa ja haittoja vähentävää palvelujärjestelmää, joka edellyttää pelaamisen puheeksioton vahvistamista ja tuen ja hoidon saatavuuden ja saavutettavuuden parantamista.
Tärkeimpien tavoitteiden saavuttamisen kannalta kriittistä on siis onnistuminen edellä kuvatun prosessin loppupäässä, asiakastyössä. Ihmisten hyvinvointi ei kohene eivätkä ongelmat vähene, vaikka laaditut toimenpidesuositukset olisivat kuinka fiksuja, jos niitä ei syystä tai toisesta oteta käyttöön. Valitettavan usein ohjelmien ja kehittämishankkeiden tuloksista kerrotaan tyyliin ”hyvien käytäntöjen jalkauttaminen vaatii lisää aikaa” tai ”tuotettiin uusia toimintamalleja kentälle”. Kyynikko voisi lukea noita niin, että on tuotettu hyviä jäsennyksiä kansioissa säilytettäviksi. Ihmiset tuskin huomaavat palveluiden parantuneen tai hyvinvointinsa kohentuneen.
Miten porsaan saisi aidan yli?
Vanhasta satukirjasta[1] löytyy tarina eukosta ja porsaasta. Eukon ongelma on, ettei hänen ostamansa porsas suostu kotimatkalla ylittämään aitaa. Eukko lähtee hakemaan ongelmaan käytännöllistä, ja vanhan sadun tapaan brutaalia ratkaisua, eli yllyttää koiraa possun kimppuun saadakseen sen liikkeelle. Koira ei kuitenkaan halua toimia, joten eukko pyytää keppiä lyömään koiraa. Keppikin kieltäytyy yhteistyöstä, jolloin eukko pyytää avuksi tulta polttamaan keppiä, huonolla menestyksellä. Tarina etenee kieltäytymisten ketjuna, eläimet, ihmiset ja muut toimijat kieltäytyvät vuorollaan eukon auttamisesta, kunnes kissa suostuu auttamaan, jos saa kupillisen maitoa. Kissalle eukko saa maitoa, kun ensin tuo sille heiniä mieheltä, jolle toimittaa vettä. Kissa ryhtyy pyydettyyn toimeen (eli tappamaan rottaa) latkittuaan maitonsa.
Ja silloin:
Rotta rupesi jyrsimään nuoraa, nuora hirttämään teurastajaa, teurastaja tappamaan härkää, härkä juomaan vettä, vesi sammuttamaan tulta, tuli polttamaan keppiä, keppi lyömään koiraa, koira puremaan possua, possu hyppäsi aidan yli ja eukko pääsi loppujen lopuksi yöksi kotiin.[2]
Voisiko sadusta löytää vinkkejä tulokselliseen ohjelma- tai strategiatyöhön? Suoranaisesti ei, sillä eukon ratkaisuideat ovat varsin väkivaltaisia. Nykyaikaan sopisi paremmin porsaalle annettava psykoedukaatio tilanteesta yön lähestyessä ja mahdollisesti aitoihin liittyvien traumojen kartoittaminen. Opittavaa olisi ehkä siinä, että muutoksen aikaan saamisessa tarvitaan monenlaisia ja -tasoisia toimijoita, ja kaikki on pystyttävä motivoimaan osallistumaan. Toinen opetus voisi olla, että ratkaisua haetaan konkreettisesta ongelmasta käsin, edeten tarpeen mukaan uusia tahoja mukaan sitouttaen.
Ohjelmilla on kuitenkin tarkoitus myös muokata olosuhteita sellaisiksi, että ongelmia syntyy entistä vähemmän. Tällöin varmaan pohdittaisiin pitäisikö aidat poistaa, etteivät possut suotta jumitu niiden taakse. Tässä tullaan rajattuun aiheeseen suunnatun ohjelman yhteen ongelmaan: miten toimet sovitetaan yhteen muiden ilmiöiden kanssa. Todennäköisesti aitojen poistaminen aiheuttaisi kaaoksen, kun kaikki possut ja petoeläimet pääsisivät kulkemaan vapaasti. Toinen ongelmia ehkäisevä ratkaisu olisi tehdä aitoihin lisää portteja, jolloin eukot pääsisivät kulkemaan possujaan hyppyyttämättä. Tämä ratkaisu johtaisi luultavasti pitkään kiistaan siitä, kenelle porttien kustantaminen ja valvonta kuuluu.
Ei ole siis helppoa. Rahapelipoliittisen ohjelman toimeenpanossa voidaan kuitenkin onnistua, ja possut saada oikeaan osoitteeseen, kunhan muistetaan, että tarvitaan monenlaisia ratkaisuja. Eikä unohdeta, että resursseja on suunnattava riittävästi sinne, missä hyvinvointia lisäävän muutoksen pitäisi tapahtua.
Jarkko Järvelin, Pelituki
[1] Hanhiemon satuaarre. 19. painos, WSOY 1996. Alkuperäisteos The Tall Book of Nursery Tales, 1942.
[2] em. s. 97