Pidin joitakin vuosia sitten vanhempainillan, jota oli koulun puolesta odotettu kuin kuuta taivaalta. Vanhempainyhdistys järjesti pullakahvit ennen illan alkua ja opettajia sekä kuraattorikin oli paikalla. Koulun rehtori oli tyytyväinen, että perheet vihdoinkin saavat tukea lasten pelaamisen hallintaan. Osalla perheistä oli ongelmia pelaamisen kanssa, kuulin hetkeä ennen omaa puheenvuoroani. Hyvä, että olen täällä, ajattelin ja aloitin esittelemällä itseni ja illan sisällön.
Digitaalinen pelaaminen herättää vaihtelevasti tunteita vanhempien keskuudessa ja vanhempana olen tottunut pohtimaan pelaamista myös vanhemman näkökulmasta. Kun perheessä on hätä, kaivataan siihen pikaisesti apua, mutta apua saattaa olla vaikea löytää tai saatu apu ei täytä tarvetta jostain syystä. Suurimmalla osalla lapsista ja nuorista digitaalinen pelaaminen ja sen ympärillä toimiminen kuuluu osaksi arkea eikä siitä seuraa sen kummempaa haittaa kuin kivan leikin lopettamisesta tai futismatsin häviämisen harmituksesta. Välillä harmittaa mutta useimmiten pelisäännöt toimivat ja arjessa on muitakin askareita. Ja aikuisilla on turvallinen olo lastensa kanssa.
Tänä iltana kaikki kuitenkin oli toisin. Vanhempainillasta toivottiin ratkaisua raskaisiin ongelmiin, jotka olivat syntyneet pidemmän ajan kuluessa. Enkä minä riittänyt. Olin paikalla vain sen illan ja oli raskasta ymmärtää, että vanhemmat odottivat minulta ratkaisua perheessä olevaan haasteeseen. Toisaalta tiesin, että meissä kaikissa on auttamisen halua ja tunsin vanhempien luottamuksen toisiaan kohtaan. He tunsivat toisensa ja olivat osa koulun lasten ja nuorten arkea. Ihana tunne, ja kahvin tuoksu luokkahuoneen kupeessa teki tilanteesta kodikkaan. Minä olin tervetullut joukkoon.
Se mitä minä en pystynyt tarjoamaan oli helppoa ratkaisua liiallisen pelaamisen lopettamiseen ja kiukkukohtausten hallitsemiseen siitä illasta lähtien. Sitä vastoin sain liikkeelle keskustelun vanhemmuuden tärkeydestä ja vanhempien tukiryhmän perustamisesta koulun vanhempien kesken. He tunsivat toisensa ja tarvitsivat toisiaan tässä, ja muissa asioissa. Olin onnellinen siitä, että läsnäolijat lähtivät kokoamaan vertaistukiryhmää, sillä asia oli yhteinen. Kaikki lapset pelaavat ainakin välillä.
Puhumalla pelaamista ystävien kesken on helpompi ymmärtää mikä on normaalia ja milloin kyseessä on esimerkiksi teini-ikäisen itsenäistyminen tai lapsen yksinäisyys. Syitä pelaamiselle on monia. Meissä on voimaa, mutta pienistäkin asioista voi tulla ongelma, jos painii asian kanssa yksin.
Minun toiveeni on, että juttelet pelaamisesta kotona ja kuuntelet mitä pelikontrolleria ohjaavalla on kerrottavaa päivän matsista tai kavereiden kanssa tehdyistä asioista. Toinen iso suositus on, että keskustelet pelaamisesta ja somesta muiden aikuisten kanssa. Toisen perheen ajatukset ja ratkaisut saattavat auttaa omaa arkea. Jakamisessa ja vanhemmuudessa on voimaa.
Ethän jää yksin, jos pelaamisen alkaa aiheuttaa kuormitusta. Toivon myös, että aikuisena uskallat kertoa ystävällesi, että nyt on aika hakea ulkopuolista apua, mikäli tilanne huolestuttaa. Kouluterveydenhuolto, neuvola ja perhepalvelut auttavat alkuun, kun kyseessä on lapsi tai nuori. Tärkeätä on, että pääsee alkuun eikä jää yksin.
Minä en riitä alkuunkaan, mutta yhdessä voimme tukea toisiamme.
Annukka Såltin, Pelituki
