Mitä on riippuvuus? Väljästi voisi sanoa, että mitä tahansa ainetta tai toimintaa, jonka aiheuttamaan mielihyvään on jäänyt riippuvaiseksi. Nyt on mahdollista, että joku haluaisi kyseenalaistaa, liittyykö mielihyvä aina riippuvuuteen, tai esittää jonkin paremman määritelmän. Vaikka itse kysyinkin asiaa, en aio jäädä tähän määrittely-looppiin tämän pidemmäksi aikaa ja uskoisin, että pääasiassa tunnistamme asian riittävän samalla tavalla. Koska nyt(kin) olen kiinnostunut kielestä, totean, että, vaikka käsitteiden selkeys auttaa meitä, toisinaan tarpeeton painiminen näiden käsitteiden määrittelyssä estää meitä tosi asiassa keskustelemasta itse aiheesta.
Motiivini tämän blogin kirjoittamiseen lähti mediassa ilmenneiden digipeliriippuvainen ja someriippuvainen termien käytöstä. Tarkoitukseni oli osoittaa, että etenkin alaikäisten kohdalla meidän tulisi välttää tällaista määrittelyä. Koska olen kirjoittanut tätä niin hitaasti ehdin jo itse falsifioida, eli osoittaa vääräksi alkuperäisen aikomukseni ja ottaa pari askelta taaksepäin. Ehdottomia totuuksia kaipaavien sisäistä rauhaa häiritsen kuitenkin toteamalla, että olen yhä lähes samaa mieltä. Niin lähelle, että en näe syytä muuttaa tämän tarkoitukseni muotoilua, vaikka sen alkuoletukset ovatkin nyt hieman erit.
Miksi ei voi
Yleisesti sanoen on epäselvää, etsitäänkö missään digitaalista pelaamista tai somen käyttöä koskevissa mittauksissa riippuvaisia itsessään, vai onko kohteena ongelmallinen käyttö. Tämä on epäselvää silloinkin, kun asia on ilmoitettu. Lähinnä tämän johtuu siitä, minkälaisen vastauksen annamme tämän blogin ensimmäiseen kysymykseen – mitä on riippuvuus. Mitä itse asiassa tarkoittavat toleranssi ja vieroitusoireet ja miksi niitä käytetään tässä yhteydessä. Onko jatkumo, päihteiden käyttö – rahapelaaminen – digitaalinen pelaaminen – some, perusteltu vai huomaammeko päihteiden käytön liturgian vain hieman muuttaneen muotoaan puhuessamme lasten somen käytöstä. Pitäisikö käyttämiemme termienkin nousta mieluummin käsiteltävän ilmiön kautta?
Monet riippuvuudet luokitellaan sairauksiksi. Onko perusteltua käyttää alaikäisten kohdalla melko vaikeasti rajattavaa käsitettä, joka itse asiassa liittyy usein riippuvaisten itseymmärrykseen. Kuten tiedämme, toipuvat riippuvaiset ovat usein identifioineet itsensä riippuvaisiksi ja sitä määritystä he kantavat mukanaan jopa koko elämän. Tämän tarkoitus on luonnollisesti muistuttaa heitä pinnan alla piilevästä vaarasta, mutta miten tämä liittyy alaikäisten pelaamiseen tai somettamiseen, olkoon vaikka kuinka runsasta.
Vuosia nuorten kanssa työskennelleenä, olen todennut, että Erik H. Erikson oli oikeassa, nuoruus on identiteetin rakentamisen aikakautta. Kun identiteetin rakentamisen epäonnistuminen tarkoittaa Eriksonin mukaan roolien hajaannusta, mitä se oikeastaan merkitsee. Silloin nuori ei tiedä kuka hän on. Voisiko hän olla, vaikka addikti, niinhän häntä on jo kutsuttu.
Miksi voi
Edellä mainittu saa meidät joskus lietsomaan itsemme vimmaan leimautumisen vääjäämättömyydestä. Ajattelemme, että koska nuori ottaa kaikki tarjotut identiteetit vastaan, ratkaisemme asian tarjoamalla hänelle oikeita identiteettejä. Vaikka hoksaisimmekin jättää ahkeran, kiltin tai muun käsittämättömän ahtaan määrittelyn käyttämättä, niin silti mielellämme näkisimme itsemme tärkeänä osana tätä prosessia.
Leimautumisteorian mukaan on kuitenkin yhtä oleellista se, miten leimattu suhtautuu leimaajaan kuin se, miten leimaaja suhtautuu leimattuun. Kaikki ei menekään läpi, vaan nuori suodattaa itse kuulemansa, ajattelee itse ja ehkä jopa suhtautuu huvittuneesti kipuiluumme. Ehkemme itsekään nuorena ottaneet vastaan kaikkia meille tarjottuja minuuksia – tai jopa erityisesti vastustimme juuri niitä joita tarjottiin.
Kerran eräs nuorisoporukka oli piirtänyt hakaristejä erään kiinteistön seinään. Pidettyäni heille jonkin aikaa palopuhetta natseista, huomasin heidän hämmennyksestään, että heidän toimintansa ei ollutkaan suhteessa kansallissosialismiin, ihmisyyteen tai muihin esiin nostamiini teemoihin, vaan luvattomaan seinään piirtämiseen – paino sanalla luvattomaan, eli jännittävään. He eivät myöskään olleet nukkuneet historian tunneilla tai elämässään ja olivat todenneet ko. symbolin vaikutusvoiman, jonka minä osoitin todeksi omalla toiminnallani. Eli meillä ei ollut yhteistä käsitystä tästä aiheesta ja tuskin nuorilla keskenäänkään oli. Ehkei riippuvuus käsitekkään toimi aina samalla voimalla, eikä toisinaan huolimattomasti käytettynä ole kohtalonomainen itseään toteuttava ennustus.
…
Liian usein päädymme toteamaan, että asiassa on kaksi puolta ja mennään tilanteen mukaan, mutta siitä puuttuu Kanttia. En tietenkään ole perehtynyt Immanuel Kantiin, vaan muistan häneltä vain tämän yhden ajatuksen: kategorinen imperatiivi, mitä jos tämä olisi laki. Jos kirjoitettaisiin lakiin, kutsummeko alaikäisiä peli/someriippuvaisiksi, vastaan älkäämme kutsuko.
Arto Hernetkoski, Pelituki
