Kun itse, jo jokin aikaa sitten, suoritin sosiaalialan opintoja, oli sana auttaa lähes kielletty. Vaikka sana on sittemmin kokenut jonkinlaisen maineen palautuksen, suhtaudutaan siihen yhä vaihtelevasti.

Ymmärtääkseni opintojeni aikainen nihkeys sanaan palautui perinteiseen objekti-subjekti dikotomiaan. Sosiaalialan kontekstissa[i] se tarkoitti toiminnan tekijän ja toiminnan tekemisen kohteena olevan suhdetta, jonka nähtiin toteutuvan työntekijän ja asiakkaan työskentelysuhteessa. Vaikka asiakkaan uusi asema itsellisenä toimijana olikin paikallaan, aiheutti auttaa sanan välttely asiakassuhteessa välillä koomisia tilanteita. Suurimpana hankaluutena koin itse sen, että määrittäessämme auttamisen valtasuhteena, tarpeettomasti etäännyimme asiakkaiden kokemusmaailmasta, jossa auttaminen terminä ei tuntunut olevan erityisen latautunut vallan suhteen.

Tiesin tietenkin, että ko. valinta sanojen suhteen on osa asiakastyöhön liittyvien valtasuhteiden purkamista. Mikään asiakkaan kokemusmaailmaa ja itseymmärrystä mitätöivä ei ole perusteltavissa. Nyt kuitenkin keksimällä ulkoapäin, että asiakassuhteessa ei auteta vaan voimaannutetaan, mahdollistetaan tai mitä milloinkin, ei huomattu, että ongelma oli ainakin osin itse keksitty. Ja kun em. mainitut korvaavat sanat olivat aina jotenkin epäsopivia dialogiseen työskentelyyn, tulimme aiheuttaneeksi juuri sellaisen työntekijä-asiakas ongelman, jota halusimme välttää.

Onnekseni kuitenkin huomasin jo pian, ettei sosiaalialan kentällä ilmennyt tätä ongelmaa samassa määrin. En koskaan kysynyt miksi auttaminen oli silloin niin epäsuosittua opinnoissa, mutta em. objekti-subjekti asetelman lisäksi tulkitsin sen olleen myös osa sosiaalialan uutta itsemääritystä, jossa kerkeä apuun rientäminen ja puolesta tekeminen haluttiin lopullisesti jättää sivuun.

Täysin tässä ei olla vieläkään onnistuttu ja ehkä asian korostaminen olikin tarpeen. Aina aika ajoin pitämissäni koulutuksissa ja pelineuvoloissa aihe nousee esille. Eräs yleinen esimerkki on, kun jonkin haitallisen toiminnon (esim. rahapelaaminen) tilalle etsitään jotain uutta harrastusta tms. Meillä nousee yhä usein jokin tarve keksiä ratkaisu asiakkaan puolesta tai ainakin antaa sellainen vaihtoehto jonka asiakas voi valita. Tämä tarve ei useinkaan liity asiakkaan tilanteen ymmärtämiseen, vaan oman työmme ymmärtämiseen. 

Joskus asiakkaat ovat voineet oppia olemaan avun kohteina ja siksi haluttomia tuottamaan omia ratkaisuja. Tällaisen huomion tehdessämme asiakkaan oman elämänsä toimijan rooli nousee entistä tärkeämpään asemaan. Sanottakoon vielä, että työntekijän osallistuminen tähän uuden etsimiseen on sallittua, vaikka löytäjän rooli onkin aina varattu asiakkaalle – eli saa niitä vaihtoehtoja esittää.

Vaikka olinkin alussa kriittinen turhaa retorista kiemurtelua kohtaan, totean silti, että huoli käyttämämme kielen voimasta on perusteltu. Eivätkä asiakkaat ole lainkaan samanlaisia. Toinen on vaikutuksille hyvin altis, mutta toinen ei koe tarvitsevansa mitään tukea. Asiakkaan (kuten meidän kaikkien) subjektiviteetti tarkoittaa sitä, että hän kykenee valitsemaan, tunnistamaan valintojensa vaikutukset ja kantamaan vastuun valinnoistaan. Jääköön myös hänen oikeudekseen todeta, onko häntä autettu vai ei.

Arto Hernetkoski, Pelituki


[i] Tässä tekstissä subjekti(viteetti) ymmärretään yhteiskunnallisesti muodostuneena käsitteenä.