“Mmmh…” “Joo joo!” “Mitä?” “Ihan kohta.” “Odota hetki..” “Mä vastaan vaan tähän..” 📲
Kuulostaako tutulta? Medialaitteet sitovat toisinaan huomiotamme ja tarkkaavaisuuttamme arjen vuorovaikutustilanteissa. Esimerkiksi älypuhelimella kesken olevalla toiminnolla on vuorovaikutuksellista pakottavuutta, mikä tekee laitteesta hankalasti hylättävän. Vuorovaikutuksellisella pakottavuudella ei tarkoiteta ainoastaan sitä, että laitetta käytettäisiin välttämättä toisten ihmisten kanssa toimimiseen vaan käyttäjän ja laitteen väliseen vuorovaikutukseen[1].
Kukapa meistä ei olisi joskus katsonut niin intensiivisesti kiinnostavaa ohjelmaa telkkarista tai suoratoistopalvelusta, että oikein ärsyttää kun äiti, isä, puoliso tai lapset mekastavat vieressä. Tai pahimmillaan kysyvät jotain niinkin tärkeää kuin ”Mitä me laitettais ruuaks tänään?”. Toisinaan taas tuntuu siltä, että WhatsApp:in ilmoittamaan kilahdukseen (jonka varmaan ihan kaikki siellä ruudun toisella puolella olevatkin tuntevat) on vastattava heti ja tällä tarkoitan h-e-t-i. Ei väliä, oletko kaupan kassajonossa, mummon luona kahvilla tai kaitsemassa lapsia hiekkalaatikolla.
Mistä tässä kaikessa sitten oikein on kyse? Miksi puhelimelta, telkkarista, tabletilta, pelikonsolilta tai miltä tahansa muulta laitteelta on välillä vaikeaa irrottautua? Miksi se aiheuttaa joskus vuorovaikutuksen molemmissa osapuolissa ajoittain jopa ärtymystä? Keskeistä medialaitteen sitovuudessa on se, että tilanteessa syntyy kaksi yhtäaikaista, kilpailevaa vuorovaikutuskontekstia. Siispä esimerkiksi puhelimesi ja vastapäätä ruokapöydässä istuva perheenjäsenesi vaativat sinulta huomiota – yhtä aikaa.
Aivojen kannalta tarkkaavaisuus on toiminto, joka säätelee kykyämme vastaanottaa aisti-informaatiota. Ihminen ei kykene käsittelemään kaikkea aistien havaitsemaa informaatiota, ja tarkkaavaisuuden tehtävänä onkin säädellä, mitä informaatiota kulloinkin vastaanotetaan tietoisuuden käsittelyyn. Tarkkaavaisuus kohdistuu usein ulkoisiin ympäristön ärsykkeisiin, mutta tarkkaavaisuutta on mahdollista myös keskittää ja harjoittaa tietoisesti suhteessa omaan toimintaan (metakognitio). Tarkkaavaisuutta voidaan suunnata tahdonalaisesti, mutta ihmislajille hyödyllisen orientaatiorefleksin avulla tarkkaavaisuus suuntautuu myös tahattomasti yllättäviin ärsykkeisiin.[2] Tällainen tahattomasti yllättävä ärsyke voi olla esimerkiksi se opiskelun keskeyttävä merkkiääni kaikkien tuntemasta pikaviestisovelluksesta.
Amerikkalaisen kognitiotieteen professori Donald Normanin resurssiteorian mukaan tarkkaavaisuuden resurssia on vain rajallinen määrä. Jos tarkkaavaisuutta kohdentuu yhteen asiaan tai tehtävään paljon, sen kohdentaminen muuhun on vaikeaa.[3] Siksi esimerkiksi autolla ajaessa voi kuunnella radiota tai äänikirjaa, mutta tekstitetyn elokuvan katsominen yhtäaikaisesti olisi mahdoton tehtävä. Tarkkaavaisuuden suuntautuminen riippuu havaitsijasta (esim. skeemat, ikä, vireystila, motivaatio, emootiot), ympäristöstä (esim. mallit, hiljainen tieto, ilmapiiri) sekä ärsykkeestä (esim. epäselvyys, hetkellisyys, pysyvyys, tuttuus, outous).[4] Joskus sosiaalisessa mediassa tykkäysten kasvun seuraaminen voittaa tylsän koulutehtävän ja toisinaan taas puhelinta ei muista edes vilkaista kesken aktiivisen juoksulenkin. Meistä jokainen voi lienee mielikuvissaan nähdä myös 3-vuotiaan lapsen, jonka kaikki tarkkaavaisuus suuntautuu antaumuksella suu ja silmät auki television ruudulla esiintyvään koirapartioon.
Miten sosiaalipsykologian klassikkoteoreettikot Erving Goffmann ja Harold Garfinkel määrittelevät vuorovaikutuksen? Klassikkojen mukaan sosiaalisessa tilanteessa vähintään kaksi ihmistä ovat vastavuoroisesti tietoisia toistensa läsnäolosta. Vuorovaikutusta ei voida tyydyttävästi ymmärtää ilman vuorovaikutuksen ympäristön ja kontekstin merkitystä. Esimerkiksi keskustelu noudattaa sääntöjä, joiden kautta ihmiset pitävät keskustelua yllä – ymmärtävät toisiaan sekä tulevat ymmärretyiksi.[5] Joskus medialaitteiden vuorovaikutuksellinen pakottavuus voi rikkoa tavanomaisen ihmisten välisen kasvokkaisen vuorovaikutuksen. Toisissa tilanteissa medialaite voi puolestaan olla osa yhteisesti ymmärrettyä vuorovaikutuksen kontekstia.
Kahden eri vuorovaikutuskontekstin – laitteen käytön ja kasvokkaisen keskustelun – limittyminen johtaa tavanomaista kasvokkaista vuorovaikutusta kompleksisempiin vuorovaikutuskäytäntöihin. Tämä voi näyttäytyä vuorovaikutuksen kulussa esimerkiksi viipymisinä, takelteluina ja uudelleen aloittamisina. Riskinä voi olla, että puheenvuorot vähitellen köyhtyvät ja yksipuolistuvat, toinen osapuoli menettää kiinnostuksen tai luopuu keskusteluun liittyneistä odotuksistaan tai jopa anelee toisen osapuolen huomiota erilaisin keinoin. Keskustelun säännönmukaisuuteen nojaten tiettyyn vuorovaikutusaloitteeseen odotetaan tietynlaista vastausta tietyssä kohtaa vuorovaikutusta.
Toisaalta on enemmän kuin ymmärrettävää, että ihmisen tarkkaavaisuus on dikoottista. Jos vastaisimme kaikkiin ympäristöstä itseemme suuntautuviin ärsykkeisiin ja vuorovaikutuksen vaatimuksiin, saattaisimme palaa loppuun hetkessä. Aivoille on hyvä antaa ajatusrauhaa. Tarkkaavaisuutta keskittämällä ja harjoittamalla suomme lepoa keskusyksiköllemme. Laitetaan kesälomallakin luurit välillä äänettömälle ja kerrotaan rehellisesti myös pöydän toiselle puolelle, että nyt minä haluan tehdä juuri tätä itselle mielekästä asiaa hetken ihan rauhassa.
Kirsi Marin, Pelituki
[1] Raudaskoski, S., Mantere, E. & Valkonen, S. (2019). ”Älypuhelin ja kasvokkaisen vuorovaikutuksen muuttuvat käytänteet.” Sosiologia 56 (3), 282–299.
[2] Alho, K., Salmi, J., Degerman, A. & Rinne, T. (2006). ”Tarkkaavaisuus ja aivotoiminta.” Teoksessa Hämäläinen, H., Laine, M., Aaltonen, O. & Revonsuo, A. (toim.), Mieli ja aivot: kognitiivisen neurotieteen oppikirja. Turku: Kognitiivisen neurotieteen tutkimuskeskus, Turun yliopisto, 242–251.
[3] Norman, D. (1976). Memory and Attention: An Introduction to Human Information Processing. Series in Psychology (2 ed.). NJ, USA: John Wiley & Sons Inc.
[4] Fischer, T., Langner, R., Birbaumer, N. & Burkhard, B. (2008). “Arousal and attention: Self-chosen stimulation optimizes cortical excitability and minimizes compensatory effort.” Journal of Cognitive Neuroscience, 20 (8), 1443–1453.
[5] Goffman, E. (1964). ”The Neglected Situation.” American Anthropologist, 66, 133–136.
Garfinkel, H. (1967). Studies in Ethnomethodology. Englewood Cliffs, NJ, USA: Prentice-Hall.