Tässä blogissa tarkastelen uutta Teemu Nikin ja Jani Pösön Peluri – Kuolema on elävien ongelma elokuvaa sen rahapelaajan kautta. Nyt on hyvä huomata, että en kirjoita elokuva-arvostelua ja se, että keskityn rahapelaamiseen jättää monia oleellisia näkökulmia huomiotta. Eräs niistä on elokuvan huumori. Pelaaminen on kuvattu elokuvassa niin nihilistisest että sen kuvauksen perusteella ei tule tehdä johtopäätöksiä koko elokuvasta. Elokuvan huumori, joka on mustaa ja absurdia liittyy pitkälti kahden päähenkilön, Pekka Strang ja Jari Virman, dynamiikkaan, johon en nyt siis pureudu.
Minulla on aiheen parissa myös henkilökohtainen ongelma, eli kohtaamalla rahapelaajia ja siihen liittyviä tuhoja, ei sen sisältämä huumori ole aina hah-hah-hauskaa – tätä elokuva ei kyllä yritä väittääkään, päinvastoin. Silti voisin nähdä rahapelaajien pitävän elokuvasta. Sen huomaan juuri nyt, että elokuva on alkanut tuntua hauskemmalta kuin se oli sitä katsoessa. Siinä on jotain toteavaa kaurismäkeläisyyttä ja jotain Coen veljesmäistä siinä, miten vaikutetaan katsojaan. Jos kuitenkin lipsun välillä arvioimaan myös elokuvallisia vaikutelmia, teen sen sitten sillä itsevarmuudella, jolla vain ihminen, joka ei ymmärrä asiasta mitään voi tehdä.
Pelurin rahapelaaja Kari (Pekka Strang) on riisunut pelaamisestaan moraalin pois. Hänellä on lupa pelata ja hän ilmoittaa pelaavansa aina kun voi. Tähän ilmoitukseen ei silti pidä uskoa – se on tarkoitettu tietyssä hetkessä tapahtuvaksi vakuutukseksi ja oikeutukseksi. Sen funktio on – nyt tiedät tämän, ota tai jätä. Tuon julistuksen yleisö on myös helpompi, tuttava, johon ei ole muodostunut vahvaa tunnesidettä. Läheisilleen hän kertoo, että ei pelaa, tai aikoo tehdä muutoksen – jälleen. Se vaihtelee, mitä olemme valmiita näkemään eri ihmisten silmien kautta.
Eikä Kari koskaan pelaa ilman kontekstia, eli että on suhteessa johonkin muuhun. Hän voi varastaa ja huijata sumeilematta, siihen hän on antanut itselleen luvan. Mutta silti hän hakee pelaamalla myös hyvitystä. Aivan varmasti hän voittaessaan palkitsee läheisiään – jos ehtii ja vähän vähemmällä kuin aikoo – mutta kutenkin. Eikä se olisi vain oikeutuksen ostamista. Hän olisi voinut pelata varastamansa ranneketjun, mutta sen hän antaa lahjana. Sen voisi nähdä myös lahjuksena, mutta sillä hetkellä, kun hän se antaa vaimolleen, se on merkki jostain muusta. Hänen toinen jalkansa on vielä jossain tavallisen puolella, vaikka hän näyttääkin venyneen jo täysspagaattiin sen suhteen mikä on hänelle mahdollista.
Karin pelihistoriaa ei elokuvassa avata, se on ilmeisesti pitkä. Se näyttäisi tehneen työtään. Hänellä on tunnesäätelyn ongelmia. En nähnyt sitä niinkään impulsiivisuutena kuin sisäisenä ristiriitana, joka purkautuu aggressiivisuutena. Hän vaikuttaa masentuneelle. Se ei näy toiminnan vähyytenä, vaan sen merkityksettömyytenä. Ja minulle hän viestii sitä koko olemuksellaan.
Koska pidän antaa asioille ylimerkityksiä, teen sitä pääosin luodakseni harhaanjohtavia vaikutelmia itsestäni, antaa kuolema tähän oivan mahdollisuuden. Elokuvan nimilause kuolema on elävien ongelma johtaa oman mieleni Martin Heideggerin ajatuksiin olemiseen kohti kuolemaa. Hänen mukaansa toisen kuoleman kautta voidaan käsittää täälläolo (dasein). Ja täälläoloon kuuluu jotain, jota tulee olemaan, mutta ei vielä ole. Kari on hautausurakoitsija, joka ei sinänsä vaikuta piittaavan kuolemasta, paitsi kun hän joutuu kokemaan ne läsnäolevana. Se aivan kuin muodostaa hänelle jonkin uuden kuvan siitä mitä voi olla.
Eräs asia mitä elokuvassa tapahtuu, on valintojen tekeminen. Vaikka muiden reaktio valintoihin onkin yleensä – et nyt jumalauta ole tosissasi – niin pelaajalle se valinta on ylläpitävä voima. On sen tarkoitus sitten saada fixi tai paeta merkityksettömyyttä, se kuitenkin palvelee jotain tarvetta. Siksi meidän tulee kertoa pelaajalle yhä uudestaan mitä toisin valitseminen tarkoittaisi. Jos millään ei ole väliä, niin sen negaatio on jotakin jolla on väliä. Mitä meillä ei ole, kun ei ole väliä? Tämän ymmärtämiseen Kari tarvitsee aseen ohimolleen. Jälleen jokin ohjaaja Teemu Nikin kauhea oivallus osoittaa asia.
En oikeastaan yritäkään arvioida oliko elokuvan kuva rahapelaamisesta oikea tai väärä, koska sellaista kuvaa ei ole olemassa. Kuva oli sellaisenaan mahdollinen. Se kuvasi (pääosin) elokuvan nimeä matkien pelaamisen vaihetta jossa pelaaja kokee, että pelaaminen ei ole pelaajan ongelma.
Arto Hernetkoski, Pelituki
